keskiviikko, 22. marraskuu 2006

Ei otsikkoa

Vasta kadulla huomaan, miten humalassa olen. Askel horjuu, enkä pysty pidättelemään epätoivoista itkua. Katselen katua molempiin suuntiin taksia etsien. Pakko päästä kotiin, hengittämään rauhassa, nukkumaan tämä kaikki pois.

- Nella! Mare huutaa baarin ovelta ja juoksee perääni ilman takkia. Se tarttuu mua kädestä ja vetää lähelleen.
- Hei, saanks mä mennä kotiin.. mä yritän sanoa niellen itkuani.
- Saat.. mut otatko mut mukaan. Meidän pitäs jutella.
En osaa sanoa ei, en millään, kadun myöntävää vastaustani heti kun se tipahtaa suustani kuuluville. Kun Mare hakee takkiaan sisältä, pyyhin kyyneleeni ja silmänaluseni valuneista ripsiväreistä. Kiedon takkia tiukemmin päälleni ja minua heikottaa ihan pikkaisen, kun näen sen tulevan ovesta huolestunut ilme kasvoillaan.
- Sä meinasit karata multa, niinkö, senkin lurjus, se höpöttää enkä mä osaa sanoa mitään.

Kotona potkin kengät eteisen nurkkiin ja kävelen suoraan viinakaapille. Kaadan kahteen lasiin punaviiniä ja ojennan toisen Marelle.
- Mä oon aina ollut suhun rakastunut, töksäytän, kun olen saanut viinihuikan nieltyä. En edes punastu, enkä hermostu, mulla on vaan sellainen olo etten jaksa minkäänlaista teeskentelyä enää. Okei, humalalla on osuutensa asiaan. Huomenna varmaan kaduttaa.
- Oho, ai aina. Mä olen kuvitellut että vaan hetken aikaa, jossain vaiheessa.. Mare häkeltyy. Se laskee lasin pöydälle ja silittää mun poskea.
- Mites nyt? Ootko vielä? Mitä sä ajattelet?
- En mä tiedä, tää on niin outoa. Ihan ku tää ois väärin. Miten sä voit ees tykätä musta, mä olen nainen! Tää on vaan jotain paskaa, mitä sä teet kun sulla on kurja olo teidän erosta! korotan ääntäni ja jostain syystä mua pelottaa koko juttu aivan liikaa. - Ihan varmasti mua sattuu tässä, mua sattuu aina. Enkä mä halua sitä, mä en pysty. Mä haluan päästä susta yli, niin kuin tein jo kerran.

- Nella.. mä en ikinä pelleilis sun kanssa. Mä en ikinä ole halunnut satuttaa sua. Enkä vieläkään, se sanoo hiljaa ja yrittää vetää mua syliinsä.
Olen aivan sekaisin. En tiedä repisinkö itseni irti vai tarttuisinko lujasti kiinni. 

tiistai, 21. marraskuu 2006

Ei otsikkoa

Perillä bileissä kävelen Maren perässä, ujona vieraista ihmisistä ja siitä, mitä ne ajattelevat meistä. Ettei Maren toinen puolisko täällä, nyt, olekaan se, johon he ovat vuosien varrella tottuneet. Väkeä ei ole paljon, muutamia pukumiehiä ja joukko rennommin pukeutuneita kolmekymppisiä toimistoneitejä ja -jätkiä. Monet niistä moikkaavat iloisesti, ja huomaan, että kaikki kuvitelmani tilanteen outoudesta ovat todellakin vain kuvitelmaa.

Juhlatila on vuokrattu pieni sali, pieniä lamppuja siellä täällä, kokolattiamatto. Vanhoja, arvokkaan näköisiä tuoleja ja pöytiä törröttää siellä täällä kuin antiikkikaupan alennusmyynnissä. Joku on laittanut kynttiläasetelmia pöydille, mutta kukaan ei vielä malta istua. Seurustelevat eteishallissa.

Mare ottaa mua kädestä kiinni ja raahaa tervetuliaisdrinkkien äärelle sivupöydän luo.

- Nyt otetaan pienet humalat, se sanoo matalalla äänellä ja huikkaa punaista ja makeaa puoli lasia kerralla. Mä päätän juoda myös muutaman drinkin rentoutuakseni.

Ensimmäinen tunti vierähtää työporukan kanssa hengaillessa, tupakkaa poltellessa ja työasioille naureskellessa. Maren nauru on teennäistä, mutta se menee läpi kaikille. Ehkä nauru on samanlaista aina duunissa, mietin, ja olen iloinen siitä millaista se on minun seurassani. Pehmeämpää, välittömämpää. Aitoa, jalat alta vievää.

Pikkuhiljaa viina alkaa nousta päähän, huomaan horjuvani koroillani ja kikattavani hurjan äänekkäästi. Katsahdan välillä Marea, kyselen siltä olenko mä jo liian humalassa. Se nauraa hiprakassaan ja kaappaa minut monta kertaa syliinsä.

- Sun seurassa mä pystyn unohtamaan kaiken, se kuiskaa kepeästi ja hieroo nenää poskeen.

Mä olen niin onnellinen etten voi muuta kuin hymyillä, mä hymyilen niin etten saa sanaa suustani. Mä olen pudonnut johonkin fantasia-ansaan, en voi uskoa kaikkea todeksi.

Kekkereissä emme viihdy kuin pari tuntia, pakenemme huonoin verukkein kadulle räntäsateeseen. Nostan takin pääni yli, vaikka palelee. Kävelemme ripein askelin lähipubiin, pieneen ja räkäiseen. Sellaiseen, mihin firman ihmiset eivät varmasti tule jatkoille. Otamme oluet ja istahdamme nurkkapöytään. Haisee tupakalle, vanhoille äijille ja tunkkaisille kangasistuimille. Maren puhelin soi, se katsoo sitä totisena ja vaientaa soittoäänen. Tiedän, että se soittaa, sen mies, enkä tiedä mitä sanoa. Tunnelma latistuu heti, emme hetkeen sano mitään enkä saa juomaa alas kurkustani.

- Pitäiskö sun kuitenkin vastata sille, sanon, ja tajuan heti etten edes tiedä mitä näiden kahden välillä on tapahtunut. Mare ei sano mitään, nyökkää vain hiljaa ja huokaisee. Se ottaa puhelimen käteensä ja näppäilee numeron muistista tottuneesti.

- No? Se sanoo, ja mä lähden vessaan lorvimaan, ettei mun tarvitsisi kuulla. Olla häiriöksi. Ylimääräinen.

Mua ahdistaa yhtäkkiä taas. Miksi mä olen täällä? Miksi mä yritän jotain, mikä ei voi tapahtua? Katson itseäni harottavin silmin peilistä ja tajuan, miten naurettava mä olen. Mä oikeasti kuvittelen, että meidän välillä vois olla jotain muuta kuin ystävyyttä. Yhtäkkiä kaikki pienet pusut, halailut ja hellyys tuntuu johtuvan vain Maren surusta, jota se kokee eron vuoksi. Mä olen sen turvaverkko, säälittävä toiveikas typerä nainen, joka ei pysty vastustamaan vanhan ihastuksensa viehätystä.

Peitän kasvoni hetkeksi käsilläni, vedän syvään henkeä ja poistun baarista narikan kautta juoksuaskelin kadulle.

maanantai, 15. toukokuu 2006

Ei otsikkoa

Perjantaina ovikello soi, ja Mare virnistelee hämärässä käytävässä, kun kurkkaan ovisilmästä.
- Moii, se sanoo herttaisella äänellä ja pyyhkii jalat ovimattoon. Ulkona sataa, ja mulla on typerät bilekengät jalassa. Nolostun niitä välittömästi, kun se vilkaisee mua päästä varpaisiin.
- Äh, mä taisin vähän innostua, tota, voisin vaihtaa jotain järkevämpää päälle, änkytän ja liikahdan kohti makuuhuonetta. Mare kuitenkin tarttuu mua käsivarresta ja vetää syliinsä. Se halaa mua ja kuiskaa:
- Pysyt just tommosena kuin oot, näytät kivalta. Mua hymyilyttää ja rentoudun vähän. En tajua, miksi olen niin hermona. Mehän ollaan vanhat ystävät, eihän mulla ole mitään hätää. Se tuntee mut ja tietää kyllä, mitä mun mielessä liikkuu. Ja silti, silti mun on niin vaikea repiä tätä naamiota kasvoilta..

- Joks mennään, Mare melkein hyppii tasajalkaa ovella. Kuinka se voi olla noin innoissaan firman bileistä, mä mietin, mutta nappaan sadevarjon kainaloon ja seuraan sitä autolle.
- Ihan mahtavaa, että tuut mun messiin. En keksinyt tekosyytä jäädä pois enkä todellakaan jaksa niitä dorkia näin vapaa-ajalla. Oot mun pakoreitti, beibe, se nauraa ja peruuttaa pois pihasta.
- Hah, no sepä kiva, musta tuntuu nyt tosi tärkeeltä, mä nauran sille eikä mua jännitä enää niin kamalasti.

lauantai, 13. toukokuu 2006

Ei otsikkoa

Seuraavalla viikolla saan tekstarin:
"Moi! Onks sulla menoa perjantaina? Tarvisin seuralaista yhteen tilaisuuteen enkä jaksais nyt oikein ketään muuta. T: Mare"
Luen viestin muutamaan kertaan ja vilkaisen ympärilleni, aivan kuin peläten jääväni kiinni jostain pahanteosta. Kysyn viestitse lisätietoja, ja saan pian vastauksen, että duuniporukan illanviettoon olisi tarkoitus mennä pariksi tunniksi edustamaan. Lupaudun empimättä, vaikken välittäisi vieraista ihmisistä ollenkaan. Häpeän itseäni, kun joudun vielä perumaan tyttöjen illan päästäkseni Maren matkaan edes hetkeksi aikaa. Ystäväni loukkaantuvat verisesti, homma oli sovittu jo viikkoja sitten. Vannon asian olevan tärkeä ja kertovani kaiken myöhemmin (vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä aion sepittää syyksi), mutta viesteihini ei enää vastata.

"Hyvä", ajattelen. "Nyt mä uhraan sen vuoksi jo kaveritkin." Huokaisen raskaasti, ja silti vilkaisen levottomasti kelloa aivan kuin perjantai voisi koittaa muutamassa minuutissa. Miten minä voinkin ikävöidä sitä ihmistä näin paljon?

tiistai, 9. toukokuu 2006

Ei otsikkoa

Nousen hitaasti syvältä unen pohjalta pintaan, viileään todellisuuteen, silmät vielä suljettuina, hymy leveänä kasvoillani. Sekunnin ajan olen puoliksi unessa, puoliksi hereillä, ja hymyilen juuri näkemälleni unelle. Siinä Mare suutelee mua leikkisästi ja yhä uudelleen, uudelleen, niin kuin siinä ei olisi mitään outoa. Unessakin hymyilen, niin kuin sekin, kieriskelemme toistemme iholla ja minä olen voimaton onnesta. Se tuntuu niin todelta, että tekee mieli nauraa ääneen, jäädä sinne syvyyksiin eikä tulla pois.

- Mitä se virnistelee unissaan, Mare sanoo yhtäkkiä hiljaisella, hyväntuulisella äänellä vierestäni. Säpsähdän kauttaaltani, tunnen itseni täysin alastomaksi ja huijatuksi. Katseliko sekin uniani, näkikö mitä minä näin?
- Häh, mitä kello on, kysyn ja pakotan itseni täysin hereille. Esitän pommiin nukkunutta, hieman kärttyisää ja kiireistä, vaikka oikeasti olen vain torkahtanut pomolle lähettämäni tekstiviestin jälkeen. En halua, en uskalla katsoa silmiin äskeisen unen jälkeen.
Mare ei tee elettäkään noustakseen, se istuu puoliksi mun peiton päällä, siinä sängyn laidalla, nojailee mun lantioon ja näyttää paljon huolettomammalta kuin eilen.
- Ei se oo kuin ykstoista, sä voit sanoa töihin että tää oli sun yövieraiden vika, se virnistää mulle enkä tiedä mitä vastata.
- Joo. Mä luulin et sä olit jo lähtenyt, sanon sille ja haron tukkaani, yritän saada itseni revittyä tunnekuohua pakoon.
- Mä meinasinkin, mut kelasin että se ois ton yöllisen jälkeen ollut vähän töykeetä. Aattelin odotella että heräät, niin voin sanoo moi.
- No moi, mä sanon sille muka veikeästi ja yritän hymyillä. Mun mahaa kipristää, kun katson sitä silmiin ja joudun räpyttelemään lujaa ettei se näkis kuinka kosteus puskee läpi.

Ponnistan istualleni noustakseni sängystä, mutta Mare vaan istuu ja katsoo mua. En osaa kuvitella, mitä sen mielessä liikkuu. Sitten se hymyilee ihan vähän, laskee kätensä mun ohimolle hitaasti ja silittää kaulalle asti. Mä puren vaistomaisesti alahuultani ja multa pääsee varovainen huokaus. Seuraavat kaksi sekuntia tuntuvat epätodellisiltä, hitailta, niin kuin näkisin ne vialliselta filmiltä: Mare kumartuu lähemmäs ja painaa huulensa puoliksi mun huulille. Mä vaan jökötän siinä kuin suolapatsas, ja havahdun vasta kun se on noussut jo ylös ja todennut vakavalla äänellä:
- Hei kiitti tästä, oikeesti. Mä oon sulle niin paljon velkaa.. kaikesta.

Sitten se katoaa ovesta eteiseen, kuulen sen noukkivan takkiaan lattialta.
- Joo, mä sanon enkä tahdo saada ääntä kurkustani. - Ei mitään. Soitellaan, huudan sen perään ja se huikkaa jotain iloisesti takaisin.

Ovi kolahtaa, ja mä olen taas yksin. Kyynel tipahtaa mun poskelle, mutten edes tajua itkeväni. Tai jos tajuan, en tiedä sille syytä. Rojahdan takaisin peiton alle ja puristan silmät tiukasti umpeen. Ehkä, jos mä puristan tarpeeksi lujaa, käykin niin että tää koko yö katoaa mun elämästä.