En kuitenkaan saa aikaiseksi halata, edes sanoa mitään. Seison vain
siinä, yritän peittää kärttyisyyttäni herättyäni kesken sikeimmän unen.
Mare nojaa seinään ja katsoo minua, odottaa myötätuntoa tai jotain
lohduttavaa, ihan mitä vaan että se näkisi jonkun välittävän. Jotain
todellista kenties. Otan sitä kädestä kiinni sanomatta yhtään mitään,
talutan olohuoneen sohvalle ja tönäisen istumaan. Se on kuin haamu,
kuin joku aivan toinen. Ei se sama mies, jonka olen niin monta vuotta
tuntenut, jonka kanssa nauranut typeriä lapsellisia asioita tuhannesti.
Heitän
peiton pois välittämättä siitä, ettei mulla ole muuta kuin alusvaatteet
päälläni. Eikä Marea kiinnostaisi, vaikka heiluisin alasti ja
ehdottelisin rivoja. Se on juuri jättänyt poikaystävänsä syystä, jota
ainakaan minä en tiedä. Tietääköhän itsekään.
- Otaksä kahvia
vai haluutko käydä nukkumaan? kysyn siltä kun se katsoo mua vieläkin.
Katsoo jotenkin oudosti, niin kuin haluaisi sanoa jotain eikä tiedä
miten. Vastausta odottamatta tassuttelen keittiöön ja napsautan
vedenkeittimen päälle. Pikakahvi kelvatkoon. Pyyhin leivänmuruja
pöydältä, vaivun hetkeksi syvälle ajatuksiini. Mieleeni juolahtaa se
syksy, jolloin olin ollut vuoden verran Tepon kanssa. Sen päivän, kun
se esitteli mut Marelle, vanhalle koulukaverilleen, jonka kanssa niillä
oli suunnitelmissa joku yhteinen duuniprojekti. Ne pitkät illat, kun
miehet keskenään istuivat keittiössä työnsä ääressä, ja minä sohvalla
tuijotellen telkkaria tai valmistellen meille iltapalaa.
Ja
sitä, miten minä aloin viihtyä kotona tavallista paremmin, miten odotin
sovittuja projektiin varattuja iltoja viikko viikolta enemmän.. miten
sydän peittosi aivot aivan kuusnolla, eikä tällä kertaa ollut kyse edes
viattomasta ihastuksesta kesken vakavan suhteen. Tällä kertaa oli kyse
aivan väärästä ihmisestä, ajasta, paikasta, elämästä. Tällä kertaa
tulisin särkemään sydämeni, se ei ollut pelko vaan tosiasia.
Säpsähdän, kun tajuan Maren kävelleen taakseni hämärässä.
-
Nella.. se sanoo tukahdetulla äänellä ja painaa kasvonsa hiuksiini,
kietoo kätensä ympärilleni. Käännyn ympäri ja myötätunto valtaa minut
niin suurena aaltona, että nappaan koko miehen syleilyyni ja
keinuttelen meitä hiljaa sivulta toiselle. En minä tälle ihmiselle voi
olla vihainen, en koskaan, en vaikka herättäisi minut joka yö tai
rikkoisi ikkunoitani kivillä sisään pyrkiessään.
Olemme siinä
hetken aikaa, sanomatta mitään, Maren huokaillessa hiljaa. Haistan
partaveden ja viskin, tupakan joka on pinttynyt jossain lähibaarissa
paitaan. Ja yhtäkkiä tajuan taas toivovani asioita, jotka eivät ole
mahdollisia. Aivan salaa, hiljaa hiipien toivo nousee sisuksistani
lantiolleni ja painaa sen tiukemmin Maren vartaloa vasten. Säikähdän
itseäni, vedän henkeä ja irrottaudun. Hämärässäkin näen sinisten
silmien katsovan minua kysyvästi, melkein säälittävän epätietoisina.
- Etkö sä todellakaan tajua, naurahdan hiljaa ja sekunnin ajan mua turhauttaa niin paljon, että haluan pyytää sitä poistumaan.
tiistai, 18. huhtikuu 2006
Kommentit