En kuitenkaan saa aikaiseksi halata, edes sanoa mitään. Seison vain siinä, yritän peittää kärttyisyyttäni herättyäni kesken sikeimmän unen. Mare nojaa seinään ja katsoo minua, odottaa myötätuntoa tai jotain lohduttavaa, ihan mitä vaan että se näkisi jonkun välittävän. Jotain todellista kenties. Otan sitä kädestä kiinni sanomatta yhtään mitään, talutan olohuoneen sohvalle ja tönäisen istumaan. Se on kuin haamu, kuin joku aivan toinen. Ei se sama mies, jonka olen niin monta vuotta tuntenut, jonka kanssa nauranut typeriä lapsellisia asioita tuhannesti.

Heitän peiton pois välittämättä siitä, ettei mulla ole muuta kuin alusvaatteet päälläni. Eikä Marea kiinnostaisi, vaikka heiluisin alasti ja ehdottelisin rivoja. Se on juuri jättänyt poikaystävänsä syystä, jota ainakaan minä en tiedä. Tietääköhän itsekään.

- Otaksä kahvia vai haluutko käydä nukkumaan? kysyn siltä kun se katsoo mua vieläkin. Katsoo jotenkin oudosti, niin kuin haluaisi sanoa jotain eikä tiedä miten. Vastausta odottamatta tassuttelen keittiöön ja napsautan vedenkeittimen päälle. Pikakahvi kelvatkoon. Pyyhin leivänmuruja pöydältä, vaivun hetkeksi syvälle ajatuksiini. Mieleeni juolahtaa se syksy, jolloin olin ollut vuoden verran Tepon kanssa. Sen päivän, kun se esitteli mut Marelle, vanhalle koulukaverilleen, jonka kanssa niillä oli suunnitelmissa joku yhteinen duuniprojekti. Ne pitkät illat, kun miehet keskenään istuivat keittiössä työnsä ääressä, ja minä sohvalla tuijotellen telkkaria tai valmistellen meille iltapalaa.

Ja sitä, miten minä aloin viihtyä kotona tavallista paremmin, miten odotin sovittuja projektiin varattuja iltoja viikko viikolta enemmän.. miten sydän peittosi aivot aivan kuusnolla, eikä tällä kertaa ollut kyse edes viattomasta ihastuksesta kesken vakavan suhteen. Tällä kertaa oli kyse aivan väärästä ihmisestä, ajasta, paikasta, elämästä. Tällä kertaa tulisin särkemään sydämeni, se ei ollut pelko vaan tosiasia.

Säpsähdän, kun tajuan Maren kävelleen taakseni hämärässä.
- Nella.. se sanoo tukahdetulla äänellä ja painaa kasvonsa hiuksiini, kietoo kätensä ympärilleni. Käännyn ympäri ja myötätunto valtaa minut niin suurena aaltona, että nappaan koko miehen syleilyyni ja keinuttelen meitä hiljaa sivulta toiselle. En minä tälle ihmiselle voi olla vihainen, en koskaan, en vaikka herättäisi minut joka yö tai rikkoisi ikkunoitani kivillä sisään pyrkiessään.

Olemme siinä hetken aikaa, sanomatta mitään, Maren huokaillessa hiljaa. Haistan partaveden ja viskin, tupakan joka on pinttynyt jossain lähibaarissa paitaan. Ja yhtäkkiä tajuan taas toivovani asioita, jotka eivät ole mahdollisia. Aivan salaa, hiljaa hiipien toivo nousee sisuksistani lantiolleni ja painaa sen tiukemmin Maren vartaloa vasten. Säikähdän itseäni, vedän henkeä ja irrottaudun. Hämärässäkin näen sinisten silmien katsovan minua kysyvästi, melkein säälittävän epätietoisina.

- Etkö sä todellakaan tajua, naurahdan hiljaa ja sekunnin ajan mua turhauttaa niin paljon, että haluan pyytää sitä poistumaan.