Makaan sängyssä hereillä, aurinko paistaa jo korkealta. Pitäisi olla töissä, en välitä. Naputan kännykällä viestin pomolle, "mulla on pari asiaa hoidettavana, tuun iltapäivästä" enkä odota vastausta. Talo on hiljainen, liian hiljainen, enkä tiedä nukkuuko Mare vielä vai onko se lähtenyt sanaakaan sanomatta. Varmasti on, mä mietin, yhtä aikaa pettyneenä ja helpottuneena. Sitä hävettää sen tänne tuleminen, kaduttaa, se ei varmasti tiedä itsekään miksi se tuli, sanoi asiat mitkä sanoi. Enkä mä tiedä miksei mun pokka pitänyt, miksi olin sen edessä heikompana kuin koskaan ennen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen..

Sinä keväänä me vietettiin usein iltapäiviä yhdessä, ystävinä. Käytiin teatterissa, valokuvanäyttelyissä, tehtiin muitakin asioita joita mä en koskaan ole tehnyt. En yksin enkä Tepon kanssa, varmaan siksi ettei se koskaan ehtinyt tai jaksanut. Puhuttiin paljon, ajeltiin aurinkoisia katuja ja maanteitä. Meillä oli molemmilla onnelliset suhteet, ja kaikki neljä tykättiin toisistamme ja viihdyttiin porukallakin. Mutta ne kahdenkeskiset päivät, mä tajusin niiden merkityksen ja arvon itselleni vasta paljon myöhemmin. Tajusin, miten olin huijannut itseäni jaarittelemalla kaveruudesta, hyvästä meiningistä, siitä miten oli nastaa kun löysi ystävän, jonka aaltopituudet heiluivat niin lähellä omia.

Idiootti mä olin, enkä mikään ystävä. Petollinen, himokas, typerä rakastunut vouho, jonka jalkoja heikotti ja nauru irtosi herkemmin kun vain pääsin Maren kanssa kaksin jonnekin. Kun sen koko huomio kiinnittyi muhun, kun mä sain ilman tekosyitä katsella sen hymyä, sen naururyppyjä nenänpielissä, veijarimaista koloa kulmahampaiden kohdalla. Kun mä halasin sitä ihan huomaamattoman paljon enemmän kuin ystävät toisiaan halailevat, tartuin kiinni sadasosasekuntia pidemmäksi aikaa kuin pitäisi. Kun mä nuuhkaisin sitä syvään ja huomaamatta, sen ihoa vaatteita huuhteluainetta partavettä hikeä.

Se katosi meidän elämästä joksikin aikaa, muutti muualle kumppaneineen. Ei siihen mitään kummempaa syytä ollut, ne löysi kivan rivarinpätkän toisesta kaupungista, ei kovin kaukaa, mutta liian etäältä kuitenkin. Meidän iltapäivät hupeni, väheni, loppui. Tekstiviestejä läheteltiin, mutta mä lopetin sen puuhan tarkoituksella. Se oli liian kylmää, mun oli liian vaikea olla vuodattamatta ikävääni ja tunnustuksia niihin viesteihin. Se aika oli mulle helvetin vaikeeta, mä yritin palata järkiini, muistaa miksi rakastin Teppoa. Annoin mun järjen puhua mun sydämen ympäri ja tyytyä turvallisuudentunteeseen ja kumppanuuteen, unohtaa millaista oli olla palavasti rakastunut ja heikkona johonkin. Tietysti. Eihän mulla ollut vaihtoehtoa. Mä olin tehnyt niin ison virheen, että mun oli pakko. Päivästä toiseen mä hemmottelin Tepon pilalle, korjasin mitä oli rikki, peittelin katumustani ja ikävääni tekemällä parisuhteestani ruusutarhan.