Perillä bileissä kävelen Maren perässä, ujona vieraista ihmisistä ja siitä, mitä ne ajattelevat meistä. Ettei Maren toinen puolisko täällä, nyt, olekaan se, johon he ovat vuosien varrella tottuneet. Väkeä ei ole paljon, muutamia pukumiehiä ja joukko rennommin pukeutuneita kolmekymppisiä toimistoneitejä ja -jätkiä. Monet niistä moikkaavat iloisesti, ja huomaan, että kaikki kuvitelmani tilanteen outoudesta ovat todellakin vain kuvitelmaa.

Juhlatila on vuokrattu pieni sali, pieniä lamppuja siellä täällä, kokolattiamatto. Vanhoja, arvokkaan näköisiä tuoleja ja pöytiä törröttää siellä täällä kuin antiikkikaupan alennusmyynnissä. Joku on laittanut kynttiläasetelmia pöydille, mutta kukaan ei vielä malta istua. Seurustelevat eteishallissa.

Mare ottaa mua kädestä kiinni ja raahaa tervetuliaisdrinkkien äärelle sivupöydän luo.

- Nyt otetaan pienet humalat, se sanoo matalalla äänellä ja huikkaa punaista ja makeaa puoli lasia kerralla. Mä päätän juoda myös muutaman drinkin rentoutuakseni.

Ensimmäinen tunti vierähtää työporukan kanssa hengaillessa, tupakkaa poltellessa ja työasioille naureskellessa. Maren nauru on teennäistä, mutta se menee läpi kaikille. Ehkä nauru on samanlaista aina duunissa, mietin, ja olen iloinen siitä millaista se on minun seurassani. Pehmeämpää, välittömämpää. Aitoa, jalat alta vievää.

Pikkuhiljaa viina alkaa nousta päähän, huomaan horjuvani koroillani ja kikattavani hurjan äänekkäästi. Katsahdan välillä Marea, kyselen siltä olenko mä jo liian humalassa. Se nauraa hiprakassaan ja kaappaa minut monta kertaa syliinsä.

- Sun seurassa mä pystyn unohtamaan kaiken, se kuiskaa kepeästi ja hieroo nenää poskeen.

Mä olen niin onnellinen etten voi muuta kuin hymyillä, mä hymyilen niin etten saa sanaa suustani. Mä olen pudonnut johonkin fantasia-ansaan, en voi uskoa kaikkea todeksi.

Kekkereissä emme viihdy kuin pari tuntia, pakenemme huonoin verukkein kadulle räntäsateeseen. Nostan takin pääni yli, vaikka palelee. Kävelemme ripein askelin lähipubiin, pieneen ja räkäiseen. Sellaiseen, mihin firman ihmiset eivät varmasti tule jatkoille. Otamme oluet ja istahdamme nurkkapöytään. Haisee tupakalle, vanhoille äijille ja tunkkaisille kangasistuimille. Maren puhelin soi, se katsoo sitä totisena ja vaientaa soittoäänen. Tiedän, että se soittaa, sen mies, enkä tiedä mitä sanoa. Tunnelma latistuu heti, emme hetkeen sano mitään enkä saa juomaa alas kurkustani.

- Pitäiskö sun kuitenkin vastata sille, sanon, ja tajuan heti etten edes tiedä mitä näiden kahden välillä on tapahtunut. Mare ei sano mitään, nyökkää vain hiljaa ja huokaisee. Se ottaa puhelimen käteensä ja näppäilee numeron muistista tottuneesti.

- No? Se sanoo, ja mä lähden vessaan lorvimaan, ettei mun tarvitsisi kuulla. Olla häiriöksi. Ylimääräinen.

Mua ahdistaa yhtäkkiä taas. Miksi mä olen täällä? Miksi mä yritän jotain, mikä ei voi tapahtua? Katson itseäni harottavin silmin peilistä ja tajuan, miten naurettava mä olen. Mä oikeasti kuvittelen, että meidän välillä vois olla jotain muuta kuin ystävyyttä. Yhtäkkiä kaikki pienet pusut, halailut ja hellyys tuntuu johtuvan vain Maren surusta, jota se kokee eron vuoksi. Mä olen sen turvaverkko, säälittävä toiveikas typerä nainen, joka ei pysty vastustamaan vanhan ihastuksensa viehätystä.

Peitän kasvoni hetkeksi käsilläni, vedän syvään henkeä ja poistun baarista narikan kautta juoksuaskelin kadulle.