Perjantaina ovikello soi, ja Mare virnistelee hämärässä käytävässä, kun kurkkaan ovisilmästä.
- Moii, se sanoo herttaisella äänellä ja pyyhkii jalat ovimattoon. Ulkona sataa, ja mulla on typerät bilekengät jalassa. Nolostun niitä välittömästi, kun se vilkaisee mua päästä varpaisiin.
- Äh, mä taisin vähän innostua, tota, voisin vaihtaa jotain järkevämpää päälle, änkytän ja liikahdan kohti makuuhuonetta. Mare kuitenkin tarttuu mua käsivarresta ja vetää syliinsä. Se halaa mua ja kuiskaa:
- Pysyt just tommosena kuin oot, näytät kivalta. Mua hymyilyttää ja rentoudun vähän. En tajua, miksi olen niin hermona. Mehän ollaan vanhat ystävät, eihän mulla ole mitään hätää. Se tuntee mut ja tietää kyllä, mitä mun mielessä liikkuu. Ja silti, silti mun on niin vaikea repiä tätä naamiota kasvoilta..

- Joks mennään, Mare melkein hyppii tasajalkaa ovella. Kuinka se voi olla noin innoissaan firman bileistä, mä mietin, mutta nappaan sadevarjon kainaloon ja seuraan sitä autolle.
- Ihan mahtavaa, että tuut mun messiin. En keksinyt tekosyytä jäädä pois enkä todellakaan jaksa niitä dorkia näin vapaa-ajalla. Oot mun pakoreitti, beibe, se nauraa ja peruuttaa pois pihasta.
- Hah, no sepä kiva, musta tuntuu nyt tosi tärkeeltä, mä nauran sille eikä mua jännitä enää niin kamalasti.