Seuraavalla viikolla saan tekstarin:
"Moi! Onks sulla menoa perjantaina? Tarvisin seuralaista yhteen tilaisuuteen enkä jaksais nyt oikein ketään muuta. T: Mare"
Luen viestin muutamaan kertaan ja vilkaisen ympärilleni, aivan kuin peläten jääväni kiinni jostain pahanteosta. Kysyn viestitse lisätietoja, ja saan pian vastauksen, että duuniporukan illanviettoon olisi tarkoitus mennä pariksi tunniksi edustamaan. Lupaudun empimättä, vaikken välittäisi vieraista ihmisistä ollenkaan. Häpeän itseäni, kun joudun vielä perumaan tyttöjen illan päästäkseni Maren matkaan edes hetkeksi aikaa. Ystäväni loukkaantuvat verisesti, homma oli sovittu jo viikkoja sitten. Vannon asian olevan tärkeä ja kertovani kaiken myöhemmin (vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä aion sepittää syyksi), mutta viesteihini ei enää vastata.

"Hyvä", ajattelen. "Nyt mä uhraan sen vuoksi jo kaveritkin." Huokaisen raskaasti, ja silti vilkaisen levottomasti kelloa aivan kuin perjantai voisi koittaa muutamassa minuutissa. Miten minä voinkin ikävöidä sitä ihmistä näin paljon?