Nousen hitaasti syvältä unen pohjalta pintaan, viileään todellisuuteen, silmät vielä suljettuina, hymy leveänä kasvoillani. Sekunnin ajan olen puoliksi unessa, puoliksi hereillä, ja hymyilen juuri näkemälleni unelle. Siinä Mare suutelee mua leikkisästi ja yhä uudelleen, uudelleen, niin kuin siinä ei olisi mitään outoa. Unessakin hymyilen, niin kuin sekin, kieriskelemme toistemme iholla ja minä olen voimaton onnesta. Se tuntuu niin todelta, että tekee mieli nauraa ääneen, jäädä sinne syvyyksiin eikä tulla pois.

- Mitä se virnistelee unissaan, Mare sanoo yhtäkkiä hiljaisella, hyväntuulisella äänellä vierestäni. Säpsähdän kauttaaltani, tunnen itseni täysin alastomaksi ja huijatuksi. Katseliko sekin uniani, näkikö mitä minä näin?
- Häh, mitä kello on, kysyn ja pakotan itseni täysin hereille. Esitän pommiin nukkunutta, hieman kärttyisää ja kiireistä, vaikka oikeasti olen vain torkahtanut pomolle lähettämäni tekstiviestin jälkeen. En halua, en uskalla katsoa silmiin äskeisen unen jälkeen.
Mare ei tee elettäkään noustakseen, se istuu puoliksi mun peiton päällä, siinä sängyn laidalla, nojailee mun lantioon ja näyttää paljon huolettomammalta kuin eilen.
- Ei se oo kuin ykstoista, sä voit sanoa töihin että tää oli sun yövieraiden vika, se virnistää mulle enkä tiedä mitä vastata.
- Joo. Mä luulin et sä olit jo lähtenyt, sanon sille ja haron tukkaani, yritän saada itseni revittyä tunnekuohua pakoon.
- Mä meinasinkin, mut kelasin että se ois ton yöllisen jälkeen ollut vähän töykeetä. Aattelin odotella että heräät, niin voin sanoo moi.
- No moi, mä sanon sille muka veikeästi ja yritän hymyillä. Mun mahaa kipristää, kun katson sitä silmiin ja joudun räpyttelemään lujaa ettei se näkis kuinka kosteus puskee läpi.

Ponnistan istualleni noustakseni sängystä, mutta Mare vaan istuu ja katsoo mua. En osaa kuvitella, mitä sen mielessä liikkuu. Sitten se hymyilee ihan vähän, laskee kätensä mun ohimolle hitaasti ja silittää kaulalle asti. Mä puren vaistomaisesti alahuultani ja multa pääsee varovainen huokaus. Seuraavat kaksi sekuntia tuntuvat epätodellisiltä, hitailta, niin kuin näkisin ne vialliselta filmiltä: Mare kumartuu lähemmäs ja painaa huulensa puoliksi mun huulille. Mä vaan jökötän siinä kuin suolapatsas, ja havahdun vasta kun se on noussut jo ylös ja todennut vakavalla äänellä:
- Hei kiitti tästä, oikeesti. Mä oon sulle niin paljon velkaa.. kaikesta.

Sitten se katoaa ovesta eteiseen, kuulen sen noukkivan takkiaan lattialta.
- Joo, mä sanon enkä tahdo saada ääntä kurkustani. - Ei mitään. Soitellaan, huudan sen perään ja se huikkaa jotain iloisesti takaisin.

Ovi kolahtaa, ja mä olen taas yksin. Kyynel tipahtaa mun poskelle, mutten edes tajua itkeväni. Tai jos tajuan, en tiedä sille syytä. Rojahdan takaisin peiton alle ja puristan silmät tiukasti umpeen. Ehkä, jos mä puristan tarpeeksi lujaa, käykin niin että tää koko yö katoaa mun elämästä.